Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto

Tulipalon jälkeisinä päivinä minun teki pahaa lukea blogeja, facebookia ja muita elämänmakuisia viestejä. Tunsin hetkittäin katkeruutta suuresta perheeni menetyksestä, kun koti on mennyt. Facebookissakin lukuisat ihmiset pahoittelivat tapahtunutta sydämestään ja seuraavissa profiili kirjoituksissaan olivat jouluostoksilla ja missä kukakin. Meillähän elämä pysähtyi kuin seinään ja joululahjat olivat todellakin huolistamme pienin.
Ajattelin ettei tule joulua ei meille, ei tänä vuonnakaan.
Muutamassa päivässä katkeruus väistyi ja joulumieli alkoi hiipiä mieliin, ostin enemmän joululehtiä kuin koskaan nauttiakseni ihmisten joulukodeista, luin blogeja päivittäin, joista sain sisustusnälkääni ruokittua.
Joulua edeltävät päivät olivat meille kerrankin stressistä vapaat, meillä kun ei ole vatkainta, kulhoa tai muutakaan millä voisi leipoa yhtään mitään ja kun kaikista poistoon menevistä tavaroista ei ole tietoa vieläkään, niin uusia ei viitsi kaikkea hankkia.
Koristeet oli jo viritetty, kaksiossa ei juurikaan joulu-siivottavaa ollut, kun joka päivä saa siivota joka tapauksessa. Muutamia lahjoja oli jaksettu lapsille hankkia, olen sitä mieltä että ihmisillä on ihan liikaa tavaraa. Nyt leiriolosuhteissa muutaman kuukauden eläneenä, voin kertoa ettei ihminen elääkseen paljoa tarvitse.
Aatonaattona illan hämärissä lähdimme koko kahdeksan henkinen perhe ulkoilemaan, rakensimme meidän varakodin pihalle lasten kanssa hienon lumiakan ja vielä lumilyhdyn ja lähdimme kävelylle lähimetsään.
Siinä perhettäni katsoessani tunsin outoa pakahduttavaa tunnetta sydänalassani, niin voimakasta että puristi ja itkukin meinasi tulla. Ihmettelin ja ymmärsin lopulta mitä se oli; olin todella pitkästä aikaa onnellinen!!!
Ei sitä tarvitse kultaa ja kimallusta tunteakseen joulun, ei tarvitse leipomuksia eikä edes omaa kotia. Joulun tuo ihmiset ympärillä, lasten onnellisuus ja yhdessäolo. Joulun perimmäinen sanoma avautui uudella tavalla, opin taas jotain tärkeää.