lauantai 17. tammikuuta 2015

Työssäoppimassa

Töihin paluu sujui niin hyvin, että sovin tutkinnostani puuttuvan viimeisen harjoittelun näyttöineen fyysisestikin rankkaan paikkaan eli muistisairaiden vanhusten hoivakotiin. Aloitin viikko sitten ja nyt täytyy todeta että kun suurinpiirtein tietää mitä pitää tehdä, niin viihdyn mainiosti, työtä teen yhdessä työnohjaajan kanssa vielä useamman viikon.
  Vuosia olen tehnyt lasten kanssa töitä ja viimeisen vuoden aikana on käynyt mielessä, että voisihan sitä kokeilla muutakin, kun kuitenkin omat lapsetkin on jo kouluikäisiä ja tämä kuusi viikkoa tuli nyt kivaan saumaan, että voi kokeilla muuta.
  Työ huonokuntoisten vanhusten kanssa on raskasta fyysisesti ja varmasti pitkän päälle myös henkisesti.  Hoitotyö sairaalaoloissa on minulle haastavaa ja täysin uutta, mutta koen että voin olla siellä avuksi. 
  Tämä viikko on ollut ikimuistoinen ja herättänyt minussa paljon ajatuksia ja tunteita ikääntymisestä, ihmisen arvoisesta kohtaamisesta, luottamuksellisen hoitosuhteen luomisesta, sydämellisen hymyn tärkeydestä, lämmön antamisesta kädestä pitäen, kiireettömyydestä ja vuorovaikutuksellisesta tilanteesta vaikka toinen kertoisi saman asian kymmenettä kertaa tai kysyisi asioita mitkä eivät liittyisi asiaan mitenkään. Mottoni hoitajana on vanhuksilla sama kun lasten puolellakin; hoidan niin kun haluaisin itseäni tai lapsiani hoidettavan.
Tärkeää ja rankkaa työtä,  jolloin ronski huumori ja mukavat työkaverit on vain plussaa. Täältä rispektiä kaikille vanhusten hoitotyötä tekeville ❤️

                                    


                                   


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti