torstai 8. tammikuuta 2009

Adagio!

Oli ihan pakko laittaa tämän hetkinen suosikki biisini tänne blogiinkin, elikkäs Lara Fabian Adagio. Ensimmäisen kerran tutustuin luita ja ytimiäni myöten kyseisen kappaleen innoittajaan (Adagio albinoni) noin 20 vuotta sitten ensimmäisessä vakkarityössäni Fuji Finland oy:ssä, ihanista ihanimmat työtoverini ja varhainen aamu hiljaisella osastolla, lumi leijailee hiljalleen ikkunassa ja kappale soi täyttäen koko tilan, ihmiset vaipuivat ajatuksiinsa kuka minnekin ja sen lumoavan hetken muistan ikuisesti..
Silloin olin nuori ja elämä edessä, voi kuinka tietämätön sitä silloin olikaan.. Kuinka nuoren naisen murheet tuntuivat kestämättömiltä eikä tarvinut huolehtia kuin itsestään, eikä aina itsestäänkään. Leukemian olin selättänyt, taistellut itseni elämään, adagio ja ajattelin ettei mitään pahaa voi enää tapahtua. Onhan se armollista, ettei tulevaa voi tietää, olisin varmasti heittänyt pyyhkeen kehään jo lukemattomia kertoja. Sitä kuvitteli nuoruuden huumassaan olevansa voittamaton, jotain ihmeellistä ja suurta piti tuleman. Adagio ja ensimmäinen työpaikka irtisanoi 90-luvun laman kourissa 11 työntekijää, samaa ympärillä tapahtui kaikkialla työttömiä oli 400000 eikä minun artesaani koulutuksella tehnyt oikeastaan mitään.Esikoinen työllisti minut vuosiksi sisarustensa kanssa, elämän piti olla onnellista mutta ei se ollut.
Selvisi että minun isäni ei olekkaan biologinen isäni, kenelle tästä asiasta olisi voinut reklamoida, yhtenä päivänä en vain ollut enää se, joka luulin olleeni, toinen puoli suvusta ei ollut enää minun sukuani.
Ihminen on käynyt pohjalla ainakin ja viimeistään silloin, kun hautaa oman lapsensa. Adagio, käyty on.
Avioerot ovat usein vaikeita tai kuten minun, helvetillisiä. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja, sen tiesi ex-miehenikin. Selvisin hengissä täpärästi, mutta selvisin, adagio. Huoli ja murhe lapsista on oleva aina läsnä.
Luulin jo onneni kääntyneen ja kääntyihän se lopulta, kai. Elämässä on värien kirjo, paistetta ja varjoja. Minä olen minä kokemuksieni kasvattamana ja ilmeisen vahvakin, enempää ei anneta, kun jaksaa kantaa, sanotaan. Missä mahtaa olla painorajat?
Mieheni ja lasteni myötä elämäni sai taas iloa ja valoa, mutta paljon myös varjoja, joista kirjoitinkin muutamaa viikkoa ennen joulua, tilanne hallinnassa siltä osin, olen pysynyt päätöksessäni tehdä niitä asioita mitä haluan, tavata vain niitä ihmisiä keitä haluan.
Olisi pitänyt viheltää "peli" poikki vain paljon, paljon aikaisemmin. Vuosia sitten.
Elämä jatkunee ja olen onnellinen. Olemme terveitä ja meillä on töitä, se on jo paljon se. Meillä on toisemme ja lapsemme.
meillä on tärkein.
Adagio.

12 kommenttia:

  1. Paljon olet joutunut kestämään ja en voi kuin toivottaa jaksamisia ja toivoa että kaikki tosiaan menee aina parhainpäin <3

    VastaaPoista
  2. Paljon on tapahtunut elämässäsi...sekä ikävää että iloista.Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa =) !

    VastaaPoista
  3. Oman lapsen laskeminen hautaan: se on raskaimpia asioita (ellei jopa raskain) maailmassa. Sellaisen eteen minäkin olen joutunut ja moneen muuhun. Elämä ei ole ollut helppoa minulla eikä sinullakaan, mutta ainakin itse olen sen oppinut, että vahvuus tulee viime kädessä omasta itsestään. Silloin, kun saan olla se mikä olen, niin jaksan elämänkin kolhut helpommin. Pientä itsekyyttä siis, mutta terveellistä sellaista :)
    Vaikeudet on tarkoitettu voitettaviksi, sitä vahvuutta sinullekin toivon.

    VastaaPoista
  4. Niin, elämä ei aina kohtele hellällä kädellä,valitettavasti.Nimimerkillä;kokemusta on.
    Toisaalta kyllä uskon siihen,että kaikkien kokemusten kautta niin hyvien kuin pahojenkin meistä tulee niitä ihmisiä kuin olemme...No tulipas vaikeasti kirjoitettua:),toivottavasti ymmärsit mitään=)...

    Vielä näihin mukavempiin asioihin;ihailin kaunista kotiasi ja mielettömiä tuunailuja!!

    Voimia,
    terkuin,Riikka

    VastaaPoista
  5. Kyynel silmässä luin postauksesi.
    Totta, onneksi ihminen ei tiedä tulevaisuuttaan. Sisu olisi mennyt kaulaan minultakin.
    Voimia ja valoa tulevaisuudelle!

    VastaaPoista
  6. Hatunnosto sinnikkyydellesi! Adagio.

    VastaaPoista
  7. Oli taas niin hyvä postaus.

    Kyllä on sinuakin koeteltu.

    Minäkin olen hautaan saattanut ensimmäisen lapsen lapseni noin viisitoista vuotta sitten,
    Silloin luulin että maailma loppuu siihen mutta ei loppunut. Eteenpäin on menty. välillä hammasta purren..
    Tänään toivotan sinulle oikein hyvää viikonloppua--

    Adagio!!

    VastaaPoista
  8. Iltaa!
    En ole varma olenko aikaisemmin vieraillut täällä mutta kaunis on blogi sinulla ja paljon on elämä sinua koetellut... Hattua nostan sinulle, kun niin sinnikkäästi eteen päin olet mennyt ja monesta selvinnyt!! Kaikkea mahdollista hyvää toivottelen sinulle elämässä eteen päin ja ihanaa viikonloppua!

    P.S Pahastuisitko kovin, jos linkittäisin blogisi oman blogini suosikkilistalle?!

    Terveisin Minttu

    VastaaPoista
  9. Tulin blogiisi ensimmäisen kerran. Kauniin surullisesti kirjoitit ja niin todentuntuisesti. Voimia arkeen! Kotisi oli kaunis, ihana oli vierailla!

    VastaaPoista
  10. Vaikken ole uskonnollinen ihminen, mammani sanoi joskus, ettei meille anneta enemmän kuin jaksamme kantaa. Ja niin se on. Joskus taakan kohdatessa kyllä heitän piupaut sanonnalle, mutta jälkeenpäin katsellen taakka näyttää hieman kevyemmältä, kuin sitä kantaessa. Ja koska se on tullut kannettua, on jälleen vahvempi ja ehyempi ihminen. Kasvanut voimiltaan. Nyt sinulla on hyvä ihminen jakamassa taakkojasi. Ole onnellinen, älä murehdi. Katso, aurinko kurkistelee ja elämä on elämisen arvoista, sittenkin.

    VastaaPoista
  11. Voi Sabuska. Paljon olet todella kokenut..Kyynel tuli silmään kun oikein ajattelin kaikkea kokemaasi. Tuntuu hienolta että haluat kuitenkin pitää tätä ihanaa blogia ja tämähän onkin aika terapeuttista:)

    Kaikkea hyvää tälle vuodelle:))

    Terkuin Hanneloore

    VastaaPoista
  12. Kyyneleet silmissä minäkin luin kirjoitustasi. Kiitos kun sain vierailla kauniissa kodissasi ja lukea asioita perheestäsi ja elämästäsi.

    VastaaPoista